Aloitan blogin pitämisen kahdesta syystä. 

1. Psykiatrisella polilla on toistuvasti suositeltu, että alkaisin pikkuhiljaa tehdä kiertokäyntejä Internetin ihmeellisessä maailmassa. Täällä on kuulemma helppo jutustella ihmisten kanssa. En usko.

2. Olen utelias. Enimmäkseen olen sellaista lauhkeanflegmaattista, ajoin jopa suoranaisen apaattista tyyppiä, mutta pinnan alla olen hyvin utelias. Jokainen tuntuu puuhastelevan enemmän tahi vähemmän tämmöisten blogihommeleiden parissa nykyään, niin miksen minäkin. Oikeastaan on kyllä montakin syytä, miksi nimen omaan en, mutta kuulemma kaikkea kannattaa kokeilla. So bring it on, then.

Heti alkuun sopii huomauttaa, että kaikenlaiset atk-aihepiiriä sivuavat tietoni ja taitoni ovat täysin olemattomat. Anteeksi siis jo etukäteen lukuisat nyt ja tulevaisuudessa tekemäni tekniset virheet, syytän niistä kökköistä atk-opetusta koko perusasteen ajan. Ala-asteella ei ollut juurikaan toimivia, saati nykyaikaisia tietokoneita (ala-asteen kävin vuosina 2003-2009, ei siis kovin pitkä aika sitten), ja yläasteella oletettiin, että jokainen osaa käyttää tietokonetta ongelmattomasti, ja minähän en osannut. Enkä oppinut.

Peruskoulusta olen siis päässyt jo vuosia sitten, lukiota suoritan parhaillaan neljättä vuotta. Koulukiusaaminen alkoi välittömästi ala-asteella, ei heti kovin vakavana, mutta koko alakoulun ajan olin sellainen hätävaraystävä, että jos ei jollakin ollut ketään muuta, joka olisi pitänyt seuraa. Eipä silti, olen otettu että minäkin olin vaihtoehto, vaikkakin se viimeinen. Ala-asteen aikana kiusaaminen äityi pahimmillaan todella törkeäksi, mutta opettajia ei missään vaiheessa kiinnostanut asiaan puuttuminen. Äiti-parkani lähetteli tuon tuostakin kouluun sähköpostia, jossa kertoi minun jo pelkäävän erityisesti oppitunteja, jolloin kiusaajilla oli tapana huudella minulle halventavia kommentteja opettajan kuullen, opettajan puuttumatta tilanteeseen mitenkään. Vastaukseksi saimme, ettei muita äänekkäämmistä oppilaista kannata välittää.

Yläasteella kiusaaminen oli ehkä tietyllä tasolla vaikeammin havaittavaa, mutta entistä musertavampaa, sellaista totaalista, siis aivan täydellistä eristämistä kaikista porukoista ja huomiotta jättämistä. Edelleenkään opettajia ei mainittavasti kiinnostanut tilanteeni. Apua kyllä tarjottiin, mutta se oli lähinnä siirtoa jopo-luokalle ja psykologikäyntejä, koskaan kiusaajien toimintaan ei puututtu, vaikka sitä useaan otteeseen pyysin. 

Ei sen enempää nyt. Kirjoitan seuraavan kerran sitten kun jaksan. Jos jaksan.